Part III: Spore ja Indot

Filippiineillä kun kuukauden turistiviisumi tuli tiensä päähän lensin Singaporen kautta Balille, Indoihin. Singaporessa mulla oli 24 tunnin vaihtoaika. Budjetilla kun matkusta niin näitä tulee välillä. Vaikka tuo kauheelta kuulostaakin, niin se ei todellakaan ole sitä Singaporessa. Singapore on väkiluvultaan hieman suomea isompi, mutta pinta-alaltaan 472 kertaa pienempi, eli about pääkaupunkiseudun kokonen. Kaupunki on myös hyvin moderni ja julkinen liikenne parasta A-luokkaa, mikä tarkoittaa sitä, että yhdessä päivässäkin kerkee näkemään yllättävän paljon.

Changin kentällä saa rinkan kätevästi muutamalla dollarilla narikkaan ja metrolla pääsee suoraan kentältä oikeastaan ihan minne päin kaupunkia/maata vaan. Otin skeden ja päivärepun völjyyn ja suhautin metrolla Little Indiaan, josta olin buukannut hostellin valmiiksi. Singapore on kunnon kulttuurien sulatusuuni, sieltä löytyy varmasti joka uskontokunnan ja rodun edustajaa. Pari kertaa oon tälläsen pikavisiitin sinne tehnyt ja päällisin puolin näyttää siltä, että ihan hyvässä sovussa kaikki siellä toistensa kanssa elää. Mitä nyt tuollaisia Little Indian ja China townin kaltaisia yhtä kulttuuritaustaa edustavia kaupunginosia pukkaa muodostumaan, kuten muissakin suurkaupungeissa. Faktahan on se että globaalisaation ansiosta kaikki rodut sulautuu lopulta yhdeksi, joten katupartiointi ja muurien rakentaminen on hölmöläisten hommaa.

Seuraavana aamuna lähin aikasin liikenteeseen ja noin 6 tunnin aikana rullailin skedellä ympäri kaupunkia. Botanic garden on aika siisti paikka. Vois luulla, että noin isossa kaupungissa hälinä ja mölinä olis ihan älytön joka puolella, mutta Singaporen botanic garden on sellanen paikka, että tunsin oloni todella rauhottuneeksi siellä. Siitä on onnistuttu hyvin tekemään vastakohta sille oravanpyörälle, mitä kaupunki kuitenkin pääasiassa edustaa. Muutenkin mulla Singaporesta hyvät vibat kaikin puolin, ehkä se johtuu siitä, että sinne lentää aina jostain Aasian kehitysmaasta, missä hommat ei toimi ihan siihen tapaan kun länsimaissa on totuttu ja sitten Singaporessa kaikki toimii taas aivan älyttömän hyvin. Jos joku miinus pitää keksiä, niin se on se, että välillä tuntuu, että Päivi Räsäsellä on ollut jotain tekemistä Singaporen Valtion kanssa. Kaikki on kiellettyä. KIELLETTY, KIELLETTY, KIELLETTY joka kyltissä, kaikkialla. Ei saa syödä, ei saa juoda, ei saa skeitata, ei saa ulkoiluttaa koiraa, ei saa kuljettaa durian-hedelmää junassa... No ehkä se kieltäminen on yksi syy sihen, että kaikki toimii niin hyvin, ken tietää.

Singapore skyline

Kaupungilla hukassa

Supertree Grove, Gardens by the bay

Metro, Lentokone, taksi ja olin illaksi Balilla Seminyakissa. Kesällä, kun olin kertonut frendeille, että oon lähössä reissuun oli aika moni vissiin hautonut lyhyttä reissua Aasiaan mielessään. Balilla olikin sitten kasa frendejä vastassa ja mestakin oli mulle tuttu muutaman vuoden takaa. Onhan Bali kuitenkin tälläselle surffipetterille aika makia paikka. Hyvä meininki on taattu Canggussa, joka on vain vajaan tunnin ajomatkan päässä Denpasarin lentokentältä. Halpoja majoituspaikkoja, alottelija-tason aaltoja, lautoja saa vuokralle suoraan biitsiltä, hyviä rafloja ja baareja ja paljon saman henkistä skede-surffi-snoukka –skenen jengiä. Siinä se eka viikko sitten hurahtikin ohi ennen ku kerkes huomatakkaan kun oli taas niin kivaa. Reissaamisen ikuinen vitsaus on se, että noihin helppoihin ja mukaviin mestoihin jää jumiin, kun on niin kivaa, että ajattelee, ettei tästä varmaan voi paremmaksi enää muuttua. Ja näin muodostuu kaikki lomakohteet ja kylät, ja paikallisiin ihmisiin ja kulttuuriin tutustumisen tilalle tulee vesipuistoja ja italialaisia ravintoloita. Originality dies.

Pretty Poisonin bileet Canggussa

Näin Saksalaista Adia ja Juliaakin, jotka oon tuntenu jo joku neljä vuotta.

Rassen ja Tomin kanssa lähettiin Balilta paatilla viereiselle saarelle, Lombokille. Suurimmat erot lombokin ja Balin välillä ovat ne, että Lombok on muslimivaltainen saari ja Bali hinduvaltainen, sekä se, että turismin suhteen Lombok vastaa balia varmaan 30 vuotta sitten. Vähemmän jumalia ja turisteja ja enemmän rukouskutsuja ja tyhjiä biitsejä. Majotuttiin Lalun pitämään Together Homestayhyn Lombokin Kutalla ja viritettiin hammokit verannalle. Lalu on muslimi, mutta filosofialtaan Bob Marley. Vastaus kaikkiin meidän ongelmiin ja kysymyksiin oli, että ”Don’t worry brother”. Otettiin viisaista sanoista opiksemme ja otettiin niin iisisti kun mahdollista. Suurimmat stressit olivat aiheista minne mennä syömään ja mille spotille surffaamaan. Päivät kuluivat skobilla uskomattoman hienoissa maisemissa ajellessa, surffatessa ja illalla pilkkiessä. Kyllä, jäätiin koukkuun Pro Pilkki 2 –mobiilipeliin ja hakattiin sitä puhelimilla varmaan joka ilta. Nyt siellä jo tuomitsevalla sormella osoitellaa, että mitäs helvetin pelleilyä tämä on, mutta ei meitä kiinnosta, oltiin niin lomalla ettei kiinnosta. Kaiken kukkuraksi nappasin Don Don surffispotilla helposti parhaimman aallo mitä oon koskaan surffannut. Vittu että olin pähkinöinä ku kurvailin ja kruisailin menemään varmaan sata metriä ihan hiton mahtavalla aallolla. Koko surffisessari oli ihan hemmetin mahtava: täydellisiä reilun parin metrin aaltoja tiuhaan tahtiin ja joku 10 surffaria vedessä ja kaunis auringonlasku.

Rasse, Tomi, Lalu ja meikä

Sentään jonku kuvan biitsiltäki napannu

Cruisin' around Lombok

Kaljaa ja auringonlaskuja

Chasing sunsets

and trying to catch em

Viikon ultimaattisen chillailun jälkeen oli aika palata Balille, koska Rassella oli sieltä lento takas Härmään. Rassen vikat pari päivää oltiin turismin kehdossa Balin Kutalla. Aussi-hipit ja surffarit löys Kutan jo 60-luvulla ja mesta on vaan paisunu paisumistaan siitä lähtien. Nykyään sielä voi surffata saastasella rannalla, bilettää läpi yön ja syödä aamupalan mäkkärissä. Eli ihan pilalla koko mesta.

Tomin kaa suunnattiin Kutalta etelään Bukit penisulaan ja majotuttiin viikoks Manun pitämään Timbis Homestayhyn. Meikä vuokras Manulta komeen pinkin laudan ja tehtiin mestoilta päivittäin retkiä maailmankuuluille surffispoteille pitkin niemimaata. Uluwatu ehkä niistä kaikista tykeimpänä spottina. Breikille näkee Single Fin baarista ylhäältä kalliolta ja sieltä pitää kävellä portaita alas luolaan, jonka läpi pitää melotaan breikille. Nousuveden aikaan luolaan ja sieltä ulos pädlääminen menee melkein mahdottomaksi, koska aallot lyö rantaan niin kovaa. Huonolla tsägällä saattaa joutua pädläämään breikiltä pois seuraavalle rannalle kilometrin päähän jos surffisessarin aikana on noussut vesi liian korkealle. Yks päivä ku menin Uluwatuun surffaamaan katoin kallioilta et ”ok , ihan sopivan kokosta aaltoa mulle”, mut ku pääsi luolan läpi breikille niin tajusin et allot oli ehkä vähä liian massiivisia meikän taitotasolle. No ei ollu kuitenkaa turha reissu, kun näki ihan vierestä hemmetin taitavien surffarien nappaavan nättejä barreleita yks toisensa perään.

Surffispottien ja Manun mestan välissä kulkevan tien varrella on poliisiasema, jonka tinanapit on kurkkuaan myöten korruptoituneita. Lähes joka kerta ku siitä ajaa ohi yritetään länkkäreitä pysäyttää eksta tienestin toivossa ja joka kerta siihen myös jengiä pysähtyy. Tottakai me ollaan länimaissa totuttu noudattamaan virkavaltaa sen verran, että jos tien laidassa on ratsia niin siihen on pakko pysähtyä pyydettäessä. Indoissa ei todellakaan kannata pysähtyä jos poliisi huitoo tien sivussa vaan yrittää kaikin mahdollisin keinoin päästä siitä vaan ohi. Oma taktiikka oli aina ajaa aivan jonkun paikallisen takarenkaassa kiinni niin, ettei jepari pääse vaan vahingossakaan hyppäämään mun eteen. Homma toimi, enkä joutunu kertaakaan maksumieheksi. Tomi sensijaan jäi kerran haaviin ja joutu kamarille kuulusteltavaksi. Ovelana poikana kuitenkin väitti vastaan kaikessa mahdollisessa ja piti puhelinta kädessä ja sano kuvaavansa koko touhun, eikä sortunut tiukassa hyvä-kyttä-paha-kyttä –tilanteessa  ja pääsikin lopulta kuin koira veräjästä maksamatta mitään. Jos pysäytetyksi joutuu niin ”sakolle” löytyy aina jokin syy. Ei ole kypärää = sakko, ei paitaa päällä = sakko, ei kansainvälistä ajokorttia = sakko, jne. Ja jos mitään konkreettista syytä ei löydy niin sitten sakko tulee jostain tekaistusta liikennerikkomuksesta. Joten ei kannata päysähtyä jos ei halua lahjoittaa parin päivän reissubudjettia herra poliisimestarin hyvinvoinnin parantamiseksi.

Vikaks vajaaks viikoks paukittiin Manun kyydillä takas Cangguun. Fiilis oli taas, kun ois kotiin tullu. Yks parhaista jutuista reissaamisessa on  tutustua ihmisiin, jotka on täysin erilaisesta ympäristöstä kotosin ja muutenkin ihan eri lähtökohdista. Sit elämä jossain vaiheessa vaan tuo kaikki aivan eri polkuja pitkin samaan paikkaa. Muiden elämäntarinoita kuunnellessa oppii uskomattoman paljon. Itellä on kuitenkin vaan tää yks lyhyt elämä elettävänä, niin on huikeeta kun pystyy jonkun toisen kertomana välillisesti kokemaan tämän toisen henkilön elämäntarinan. Kiinnostava myös huomata, kuinka pienistä valinnoista ja sattumuksista kaikki on periaatteesa kiinni omassa elämässä: ne valinnat mitä oon tehny mun elämässä on johtanut mut just tähän olohuoneeseen Christchurchiin, Uuteen Seelantiin, missä kirjotan tätä tekstiä just nyt. Jos en olis kattonu Madventureseia Subilta joskus 10 vuotta sitten en olis varmasti tässä, jos en ois tutustuny koulussa yhteen kaveriin, joka asu tässä ennen mua en olis tässä, jos olisin ollut iltavuorossa tänään en olis nyt tässä. Yksi asia johtaa aina toiseen ja kaikki vaikuttaa kaikkeen. Joku viisas mies on joskus sanonu, että elämä on ku kirja ja jos ei matkusta niin se on ku lukis vaan kannen. Mun mielestä elämä on ku polku joka haarautuu tuhat kertaa päivässä. Kaikilla on vaan yks polku kuljettavana ja se mitä sen polun varrella näkee ja kokee on sun elämä.

Meikä käväs parturissa ja Manu heitti meiät Cangguu

Maissit maistuu 

Part II: Filippiinit

Muutama kuukausi vierähtäny ja en oo saanut läppäriä korjattua, saatika hankittua uutta. Meillä on täällä mun nykysellä kämpällä kuitenki pöytäkone niin ajattelin kirjotella vähän kuulumisia, kun muutamalta taholta tuli niin positiivista kommenttia blogin kirjoittamisesta, että olisi typerää jättää kirjoittamatta.  Ja oikeastaan tällai jälkikäteen kun käy vähän läpi, että missä sitä on pyörinyt ja mitä tehnyt ja nähnyt, niin näkee itsekkin taas omat tekemiset vähän eri näkökulmasta.

Tosiaan viimeksi tuli kirjoitettua neljä kuukautta sitten lyhyt päivitys Indoista ja sitä ennen oikeestaan ihan reissun alussa vaan tollanen syvempi teksti. Filippiineillä matkalla lentokentälle kirjotin puhelimen muistioon muutamia asioita mitä sieltä jäi päällimmäisimpänä mieleen, niin ajattelin avata niitä nyt tähän alkuun. Jaan tän vaikka maakohtaisesti Filippiineihin, indoihin ja Uuteen Seelantiin niin ei tuu ihan yhteen pöyköön koko soppa.

Tuolla iloisten ja kauniiden ihmisten asuttamassa trooppisessa saarivaltiossa tuli tosiaan majailtua kuukauden verran loka-marraskuussa. Tuota Aasiaa on tullut kierreltyä ristiin rastiin ja lähes joka maassa missä on tullut käytyä tuntuu aina paikallisten keskuudessa siltä, että he ovat äärimmäisen iloisia ja ystävällisä. Suurin syy tuohon on varmasti se että koto-Suomessa jos hymyilee väärässä kohtaa tai heittää jonkun hyvän päivän toivotuksen tuntemattomalle niin ajatellaan heti, että on hullu. Eli toisin sanoen me ei olla vaan totuttu siihen.  Tällä mun  kansalaisten iloisuus -asteikolla, jonka peräpäästä rakas isänmaamme löytyy menee Filippiinit kyllä ykköseksi. Vaikka Thaimaata kehutaan tuhansien hymyjen maaksi, niin kuin se varmasti onkin, niin pari tuhatta kilometriä idempää löytyy meikäläisen kokemuksen mukaan vielä iloisempaa sakkia.

Magpopongko White Beach Siargaolla

Mihinkään faktatietoihin perustumatta vedin sellaisen johtopäätöksen että suurin syy tuohon, että ihmiset ovat niin iloisia, on pakko olla se, että ollaan tyytyväisiä siihe mitä on. Tähän väliin lainaan vielä 1700-luvulla elänyttä ranskalaista filosofia, niin saan itteni näyttämään ihan hemmetin fiksulta:  ”Jos tavoittelisimme vain onnellisuutta, kaikki olisi helppoa. Mutta me haluamme olla onnellisempia kuin muut ihmiset, ja siinä piilee ongelma: kuvittelemme muut onnellisemmiksi kuin he ovat.” Kelatkaa että näin on sanottu 300 vuotta sitten ja toi on niin arkipäivää kun olla saatta. Varmasti siis Filippiineilläkin esiintyy naapurikateutta, mutta ei varmasti samoissa määrin kuin meillä omistamisen palvomiseen keskittyneissä länsimaissa. Jengi on tyytyväisiä siihen omaan hommaansa niin kauan, kun perheellä on katto pään päällä ja riisiä kipossa.  Menee vähä iloisuus, onnellisuus ja muut termit vähän sekasin, mutta hiffaatte pointin.

Nyt kun tälle filosofiselle linjalle lähettiin, niin pakko vielä ottaa esiin kaikkien tuntema sanonta: ”On lottovoitto syntyä suomeen”.  Ai hitto että naureskelin aina tälle ku seisoin jossain räntäsateessa maanantai-aamuna venaamassa dösää duuniin. Sillon ajattelin, että täytyy olla kyllä kiero kaveri joka tän sanonnan on leiskauttanu ilmoille, mutta multahan oli mennyt koko homman pointti ihan ohi. Filippiineillä alltopellistä ja bambutikuista kyhättyjen majojen ohi ajellessa mulle aukes ton sanonnan pointti vihdoin. Toisin kuin nämä paikalliset maanviljelijät, jotka tuijottelevat  suurimman osan elämästään härän persettä pellolla kyntöauran päältä, eivätkä varmasti elämänsä aikana tule koskaan näkemään maailmaa sen ulkopuolelta, on meillä mahdollisuus nähdä ja ymmärtää maailmaa edes vähän isommassa mittakaavassa. Me voidaan valita itse mitää teemme elämällämme, me voidaan matkustaa ja oppia ihmisiltä maailman joika kolkasta ja me voidaan tehdä tästä maailmasta parempi paikka kaikille elää. Bless. Harvemmin tulee Filippiiniläisiä reppureissaajia stadin kaduilla vastaa.

Tosiaan niitä juttuja mitä olin kirjottanut puhelimen muistioon ylös:

·         Molemmat kipeena sukelluskoululla

·         Tonilta puhkes rengas

·         Maanjäristys keskellä yötä

·         Sukellukset

·         Atm imas mun kortin

·         Myrskyistä uutisoitu suomessa asti

·         Siargaolla surffia, surffia, surffia

·         Meduusa pisti selkää ja piti melkei pyytää Kevin kusemaan mun päälle

·         Ankkuri juuttui pohjaan

·         Kaikki iloiset skidit vilkuttamassa

·         Paljon ihmisiä maailman joka kolkasta: aussit, reunion, japani, meikä, Kevin ja brassi: kaikki mantereet yhes keskustelus

·         Sadepäivä: kukkotappelu, täytetty krokotiili

·         Matkusaminen täälä välillä ku intissä oleminen: kiire odottamaan

·         Suurimpana juttuna filppareilta jäänyt mieleen ihmisten iloisuus

Tossa ihan raaka lista niistä. Selittää mun mielestä jo aika hyvin itse itseään, mutta jottei tää menis ihan tylsäks luennoks niin avaan vähän tarinoita noiden takaa:

Cebussa tosiaan treffattiin kaverini Tonin kanssa,  joka lensi sinne Indonesiasta, jossa oli juuri suorittanut sukelluskurssit, että päästään yhessä dyykkailemaan Filippiineillä. Cebusta suunnattiin paikallisella potkurikoneella Camiguin saarelle spektaakkelimaisen merenalaisen flooran ja  faunan perässä. Hommahan ei lähtenyt käyntiin juurikaan niinkun oli ajateltu vaan meikäläinen airconin aiheuttamassa pikku nuhassa tokalla sukelluksella panikoi kuin ensikertalainen, kun en saanut puhallettua nenällä vettä maskista pois. Parin vuoden sukellusbreikin jälkeen olis ollu hyvä ottaa alkuun joku muistin virkistys –sukellus, mutta kovana jätkänä skippasin sellaset. Siellä sitten pikku poika ihan paniikissa 18 metrissä vettä ja verta maskissa ja korvat tukossa. Oli niin paska reissu että parantelin nuhaa ohrapirtelöllä seuraavat 4 päivää, ennen kun uskalsin mennä uudestaan.  Onneks viimeisen parin päivän sukellukset sujui hienosti ja ei jäänyt sen suurempia traumoja tosta spektaakkelista. Toni sen sijaan sukelteli tokanakin päivänä kun mä jäin rannalle ruikuttamaan, mutta kahen dyykin jälkeen valitteli vähän vatsakipua. No ei mennyt varmaan tuntiakaan kun kaverille iski ankara oksennus-ripulointi-kombotauti, joka jatkuikin sitten koko seuraavan viikon.

Magsaysaylla lähdössä dyykille suoraan rannalta

Skoban renkaan puhkeaminen ei Aasiassa yleensä ole mikään kummempi juttu, kun tien varret on täynnä mekaanikko-palveluita tarjoavia bambukatoksia. Tässä tapauksessa nyt kuitenkin sen lisäksi, että kaverilla on kiusallinen kakkahätä päällä kokoajan oli vielä sekin lysti, että aurinko oli laskenut mailleen ja ahkerat mekaanikot kautta saaren olivat käyneet unten maille. Siinä sitten muutaman tunnin verran ihmeteltiin ja kyseltiin ja innostuttiin ja petyttiin, kun tämäkin mesta oli kiinni jonka piti olla auki tuon kaverin mukaan jonka paikan piti olla auki toisen kaverin mukaan. Lopulta ystävällinen paikallinen tyttö sai herätettyä paikallisen masa-mainion kauneusuniltaan, joka huokeaan yhden euron hintaan taisteli puoli tuntia renkaan kanssa jossa oli parikin reikää. Annettiin muhkee 100% tippi.

Slaavikyykky-Toni

Sit oli joku maanjäristys yöllä ja oikestaan siitä nyt ei sen kummempaa, kun että ajatelin, että jos se nyt jotain tsunamivaaraa esim aiheuttaa, kun oltiin ihan rannassa, niin meidän vuokraisäntä varmaan tulee herättämään ja kertomaan siitä. Aamulla kun kysyin aiheesta, niin ei ollut jamppa kuulemma koko tärinään edes herännyt, että kai se on itse hengestään pidettävä huolta näiden suhteen.

Rahan nostaminen saarella oli aina iso operaatio, kun ensin kysellään, että millä automaatilla ulkomaalaiset kortit mahtaisivat toimia ja sen jälkeen käydään koittamassa että onko niissä rahaa vai ei. Yleensä viikonloppuna viimeistään alkaa olemaan tomaatit tyhjiä, joten rahannostoseikkailut on hyvä ajoittaa alkuviikolle. Yhteen masiinaan kun työnsin kortin, niin ruudulle ilmestyi teksti, että kortti on ilmoitettu varastetuksi ja nielaisi sen saman tien. Siinä oli sitten voittajafiilis. Onni onnettomuudessa, että automaatti oli pankin seinässä ja että pankki aukeaisi tunnin päästä. Siellähän niillä oli se pöydällä mua valmiiksi odottamassa. Tähän liittyen tuli vielä mieleen toinen saman tapainen tarina, kun automaatin softa sulkeutui samaan aikaan kun kaverilla oli nosto-prosessi meneillään. Rahaa ei tullut, mutta tililtä lähti rahat tuplana. Siinä oli soppa valmiina.

Camiguinilta otettiin paatti Mindanaon saarelle, joka monelle kuulostaa pahalta, koska saarella on turisteja kidnappailtu sillon tällön. Saaren pohjois-osa on kuitenkin ihan turvallista aluetta ja villin lännen meiningit on pääasiassa etelässä ja lännempänä. Mindanaota pitkin suhattiin paikallisella bussilla Surigaon kaupunkiin, josta tarkotus oli hypätä isompaan laivaan ja seilata Siargaon saarelle. Satamaan päästyämme ilmoitettiin kuitenkin, että myrskyn takia paatti peruttu. Voi perkele. No onneksi paikallinen jantteri huomasi meidän pettymyksen ja osasi neuvoa, että paikallinen bangka-vene olisi kuitenkin lähdössä Siargaota kohti. Ei muuta kun paikallisen perheen kanssa riksan kyytiin ja toiseen satamaan ja lokaalimpaan matkustusmuotoon vaihto. Venematka oli mukava ja myrskystä ei ollut tietoakaan. Tämä paatti sattuin saapumaan täysin saaren toiseen päähän, kuin minne meidän oli tarkotus mennä Tonin kanssa ja  päätettiin säästää pitkä markka menemällä paikallisella mopotaksilla kolme päällä meidän kaikkien matkatavaroiden kanssa. Tässä kohtaa olis ehkä voinut jättää säästämättä, kun parin kilometrin jälkeen alko jo paikkoihin sattumaan, kun oli niin hemmetin ahdasta ja raajoja piti pitää ties missä asennossa ja jäljellä oli ainakin 50 km.

Tällä mopolla kyysää vaikka kylällisen ihmisiä

Siitäkin matkasta selvittiin ja löydettiin bungalowi rannalta, surffattiin, tutustuttiin uusiin frendeihin, surffattiin, kierreltiin saarta skoottereilla, surffattiin, biletettiin, surffattiin ja elämä maistui aika saakelin mukavalta. Alunperin ei ollut sen tarkempaa suunnitelmaa siitä, että kauanko oltais Siargaolla mutta aika nopeasti päädyttiin siihen, että niin kauan kunnes on lento pois Filippiineiltä. Tonilla se tarkotti kahta viikkoa ja mulla kolmea. Siargaolla on kaikki kohillaan. On kauniita rantoja, hyviä aaltoja, mukavia ihmisiä, lokaalia meininkiä, mutta kuitenkin hyvissä määrin myös palveluita reissaajille, kaikenkaikkiaan homma toimii. Tottakai enemmän ja enemmän ihmisiä löytää tuonkin helmen ja jossain vaiheessa varmaan  reppureissarisurffarit vaihtuu kiinalaisiin pakettimatkailijoihin ja bambu-bungalowit viiden tähden häämatkaresortteihin, mutta vielä se on paratiisi mulle. Toivottavasti kehitys tapahtuu  edes jossain määrin luonnon ja paikallisten ihmisten ehdoilla.

Meiän bungalowi suoraan rannalla

Cruisin' around the paradise

Pikku sade ei surffatessa haittaa

Tää on sitä hyvää elämää

Jos käytte Del Carmenissa, Siargaolla, tässä raflassa, niin meikän ja Coloradolaisen Kevinin kuva pitäis löytyä raflan katosta

Kukot treenaamassa. Tositilanteessa jalkoihin teipataan terät, niin että kyse on elämästä ja kuolemasta. En tue kukkotappelua, mutta mun henkilökohtanen mielipide on se, että näillä kukoilla on ihan helvetisti parempi elämä ku niillä tehotuotantobroiskuilla länsimaissa.

Auringonlasku secret spotilla

Perus loksukylän maisemaa. Sillan alla oli skidit uimassa nakuna.

Kohti Guyam saarta

Muutan tänne

Tässä täytetään krokotiilia.

Muutamalle surffispotille piti kävellä matalassa vedessä riutan yli ja jalanpohjat oli aika kovilla. Yks pieni viilto päätti tulehtua ja piti käydä Cebussa veitsen alla, kun käveleminen alkoi käymään niin kivuliaaksi.

"Relaxing is not a crime!" Toni, Gus, Rasta, Kevin.

Pakollinen blogipaussi

Terveisiä Lombokin Kutalta, Indoista! Tiiän että monet on jo kuumeisesti odotellut seuraavaa blogitekstiä kuukauden ajan. Tapahtumia ja ajatuksia on ollut paljon, mutta valitettavasti mun läppäri sanoi sopimuksensa irti Filippiineillä. Balilla vein sen huoltoon ja selvisi, että emolevy on tohjona ja uuden vaihtaminen maksaa 2/3 macbookin hinnasta. Sehän ei sinänsä olis ongelma, jos matkatavaravakuutus korvaisi uuden, kuten mielestäni pitäisi, mutta Gouda matkavakuutusyhtiö keksi kyllä hyvät porsaanreijät, joilla sanoi itsensä irti korvausvelvollisuudesta. Tää puhelimella kirjottaminen ei oo mitään herkkua, joten homma jatkuu sitten kun saan joko ton vanhan korjattua jossain halvemmalla tai hommattua uuden koneen.

Koneen hajoamista lukuun ottamatta reissu on sujunut melkosen mukavasti. Surffattua on tullut aika saakelisti ja kehitystä sillä saralla kanssa. Filippiineillä jumahdin Siargaon surffiparatiisiin kolmeksi viikoksi Gamiguin saaren sukeltelujen jälkeen. Kun kuukauden maassaoloaika Filippiineillä loppui suhautin Singaporen kautta Balille, josta viikon jälkeen tänne viereiselle, vähän rauhallisemmalle saarelle.

Tällä hetkellä kello on täälä kaksi iltapäivällä ja aurinko paistaa ja on ihan helvetin kuuma. Kävin aamulla surffaamassa Grupuk inside -breikillä, jonka jälkeen käytiin safkaamassa paikalliset riisikipot ja nyt makaan riippumatossa sulattelemassa safkaa.  Kai asiat vois huonomminki olla. Tsemppiä kaikille sinne pohjoseen!

Part I: Eurooppa

Nonii ensimmäinen etappi takana, eli Euroopasta selvitty lennolle kohti Filippiinejä. Matkaa taitettiin ensin lentäen Helsingistä Tsekkeihin, sieltä junalla Saksaan ja siellä sit autoillen Italiaan.  Paikasta toiseen on suhattu sellasta vauhtia, että tapahtumia ois taas varmasti kerrottavaksi yhen kirjan verran, mutta katotaan mitä tästä tulee…

Tsekeissä, Prahassa tosiaan yövyttiin Johen kanssa meikäläisen kaverin, Kimin, kämpillä. Kaveri on elänyt unelmaansa ja pelannut pokeria ammatikseen koko aikuisikänsä. Se mitä meistä suurin osa kutsuu arjeksi on aika eirilaista elämää, kuin Kimillä ja sen pokeriammattilaiskämppiksillä.  Ensinnäki jätkien unirytmi, tai ei sitä oikestaan voi rytmiksi kutsua, kun välillä nukutaan 3h ja välillä pari kertaa kellon ympäri putkeen ja hereillä olemisen kanssa sama juttu.  Vuorokausirytmikin oli mitä sattuu, koska kasinot on auki about  24/7, niin sinne mennään sillon kun peliä on.

Vaikka Tsekkilä onkin reilusti Suomea halvemman hintatason maa, niin meikäläisen reissubudjettiin Praha teki kuitenkin aika syvän loven, vaikka hiukan yritinki sniiduilla välillä. Pokeriammattilaiset ei nimittäin aja metrolla ja syö halvimmissa kebabbiloissa, vaan taksilla mentiin paikasta toiseen ja ravintola-annokset on niitä dominokeksin kokoisia, missä on joku ruoho päällä. Nooh Aasiassa eletään sit viikko samalla hinnalla kuin Euroopassa päivä.

Yks juttu mikä jäi hyvin mieleen oli joku taksikuskin töitä tekevä piripääformulakuski, joka veteli 40 alueella 120 lasissa ja ei paljoa jarrua kuluttanut, vaikka jalankulkijoita oli ylittämässä katua. Ihminen ajovaloissa tossa tilanteessa on ihan samanlainen, kuin mikä tahansa muu eläin. Osa jähmettyy ja osa lähtee juosten eteen päin,  kivikautisten metsästäjä-metsästettävä –vaistojen saattelemana. Onneks ei käynyt mitään tällä kertaa.

Kimin ja kumppaneiden olkkarista

Kimin ja kumppaneiden kummitustalo

Kaupunkinäkymää Prahan linnakukkulalta

Prahasta otettiin Johen kanssa juna Muncheniin. Matka sujui leppoisasti ja perillä oli tarkoitus heittää rinkat asemalle narikkaan ja paukkia Flon kanssa suorinta tietä Oktoberfesteille, koska eihän sitä nyt voi missata, mikäli on kaupungissa samaan aikaan. Kaikki näytti jo menevän kuten elokuvissa, kunnes juna kosahti vähän ennen Munchenia ja homma meni säätämiseksi, kuten hyvin usein näillä matkoilla on tapana käydä. No muutaman tunnin venailun ja epätietoisuuden saatteleman bussi-juna –combon jälkeen päästiin perille ja Flo oli kerennytkin jo juomaan itsensä mukavaan nousupöhnään. Ei muuta kun kamat narikkaan ja äkkiä Oktoberfesteille tiputtelemmaan.

Oktoberfestin sisäänkäynti ja jurrista jengiä

Selväpäistä jengiä

Seuraavana päivänä ajettiin sit Immenstadtiin, Alppien juurelle, jossa on tullut käytyä about kerran vuodessa siitä lähtien kun näihin huikeisiin tyyppeihin tuli tutustuttua ekan kerran viis vuotta sitten Australiassa. Koko konkkaronkka kaikkine perheenjäsenineen ja kavereineen, joihin oon tuola tutustunu on aivan mahtavia ja itelle tulee aina sellanen olo, että kuuluu siellä johonkin isompaan perheeseen.  Tehtiin kaikkea siistiä taas: Syötiin, juotiin, wakeboardattiin, saunottiin ja haikattiin yhelle vuorelle.  Ihan perkeleen hauskaa taas kerran.

käsespätzle-illallinen Flon ja Julian perheiden kanssa

Flo wakeemassa, meikän suoritukset ei ollu kuvan arvoisia

Grüntenin vaelluksen alkupäästä

Grünten

Grüntenin huipulla

Flo oli ottanu meille salaa bisset messiin, ei paha

Nää ihmiset on niinku muumilaakson väki ja mä oon nuuskamuikkunen tässä tarinassa.

No joo… No mutta lähettiin sitten Johen ja Flon, eli muumipeikon, eli meikäläisen brother from another motherin kanssa autolla Alppien läpi kohti Venetsiaa. Venetsiasta vois kertoa melkein pelkillä superlatiiveilla, koska se on jotain asiaa joko ihan pirusti, tai sit ei ollenkaan. Turisteja on aivan hemmetisti, arkkitehtuuri on sairaan kaunista ja hinnat on yllätys yllätys kalleimmat mihin oon törmänny missään. Perus musta sumppi oli siinä kaikkein turistisimmassa ytimessä 8,90 € ja halvin kalja samassa mestassa 15 €.

No vaikka Venetsia onkin pinta-alaltaan pieni ja selffietikkuja myyviä ukottajia ja turisteja täynnä, niin kyllä sielläkin sokkelossa löysi tiensä sinne oogeemestoille, missä vähemmistöön kuuluvat lokaalit budjaa. Sori, tulee vähän Riku Rantalamaista tekstiä näköjään. Tullut katottua aikoinaan vähän liikaa Madventuresia. Tuli käveltyä parissa päivässä varmaan ainakin maratoonin verran, kun kierrettiin saarta ristiin ja rastiin.  Löydettiin  tiemme kanssa vähä reunemmassa oleville mestoille, jossa Venetsian yliopiston opiskelijat käy viihteellä. Siellä sai kuppilassa jo stadin hintatasoa vastaavaa ilolientä ja paikalliset opiskelijat oli tosi mukavaa jengiä. Tai en tiiä voiko ihan paikallisiksi kutsua, kun about kymmenestä tyypistä, joilta kysyin, että ovatko ihan Venetsiasta kotoisin, ei kukaan ollut saaresta kotoisin, vaan ympäröiviltä alueilta.

Voin helposti sanoa, että Venetsiassa kannattaa käydä, koska vastaavanlaista mestaa ei kyllä ainakaan mun tiedon mukaan tältä planeetalta löydy. Mesta huokuu historiaa jostain yli tuhannen vuoden takaa,  ja asia jonka tekisin nyt toisin olis se että olis ottanut vähän selvää etukäteen paikan historiasta. Mutta toisaalta en tiennyt edes ennen reissua, että tonne tulis ees mentyä ja ainahan sitä voi sivistää itteään jälkikäteen Wikipediasta.

Meidän kämppä ihan hiton hyvällä sijainnilla

Kallista vaan köyhille

Venetsiasta ajettiin itään Gardajärvelle, josta olin buukannut meille Airbnb:n kautta majoituksen Giovannin maalaistalosta. Tää oli taas melkonen kokemus, koska en oo ennen Airbnb:tä käyttänyt ja kyseinen ukkeli ei osannut sanaakaan englantia. Airbnb on palvelu, jonka kautta yksityishenkilöt voi vuokrata esimerkiksi yhtä huonetta asunnostaan hotellityyliin ventovieraille.  No mutta hommahan toimi kaikesta huolimatta kuin rasvattu, vaikkei yhteistä kieltä ollutkaan. Italia on ollut ennen 1800-luvun lopun itsenäistymistä aika pirstaloitunut ja siellä on puhuttu jos jonkinmoista kieltä, joten kehonkieltä on käytettä korostamaan omaa viestiä ja se kulkee italialaisilla veressä.

Iso maalaistalo sijaitsi korkean kukulan huipulla ja sieltä oli hulppea näköala parin kilometrin päässä olevalle Gardajärvelle. Koska saavuttiin paikalle auringonlaskun aikaan, niin ei keretty oikeastaan sinä iltana muuta tehdä, kun nauttia muutama lasi Giovannilta ostettua paikallista viiniä viilentyvässä illassa. Seuraavana aamuna nautittiin tuhti aamupala puutarhassa ja suunnattiin kohti järven eteläpäästä pohjoiseen päin sojottavaa niemeä.  Niemen kärjessä oleva linna on myös jonkin sortin turistirysä, joten ei oltu ainoat ihmiset etsimässä parkkipaikkaa. Puolentunnin tuloksettoman kiertelyn jälkeen päätettiin ajaa auto coolisti lähimmän hotellin pihaan ja tepastella pois sen näköisinä, että muka asuttaisiin siellä. Vuokrattiin fillarit ja kierreltiin mestat läpikotaisin niillä. Niemen kärjessä on jonkin sortin vulkaanista toimintaa ja maan alta puskee 69 asteista vettä pinnalle, joka on ohjattu yhdessä kohtaa järveen. Kohta on ympäröity kivenmurikoilla ja päätettiin riisua Flon kanssa boksereillemme ja ottaa geoterminen kylpy. Sitten jatkettiin kommandoina raflan kautta autoa kohti ja päätettiin pelata vielä kierros minigolffia. Heitettiin bokserit rantaan kaiteen päälle kuivumaan siksi aikaa ja tottakai tuuli oli heittänyt ne järveen sinä aikana kun otin jätkiltä turpaan minigolffissa. No harva voi sanoa, että on lahjoittanut bokserinsa Gardajärvessä asuvalle ravulle uudeksi kodiksi.

Ilmainen hotelliparkki onnistui ja lähdettiin ajamaan kohti muodin Mekkaa, eli Milanoa. Majoitusta ei oltu etukäteen keretty katselemaan, joten eka stoppi mäkkärin ilmaiseen Wifiin.  Lauantai-ilta ja kello 8, niin ei ollutkaan ihan niin helppo homma, kuin kuviteltiin, mutta parin tunnin säätämisen jälkeen homma natsas ja saatiin buukattua hyvä huone pelimestoilta. Oli Flon vika ilta meidän kanssa, joten suunnattiin majapaikan pitäjän suosittelemaan mestaan illanviettoon. Ihan hiton magee kallion kuppilan tyylinen skeittarityylisiä ihmisiä täynnä oleva panimobaari. Paikka oli tupaten täynnä ja about ¾ ihmisistä oli kadulla baarin tuoppi kädessä seurustelemassa. Vähän kävi sääliksi sitä tyyppiä, joka oli parkkeerannut Fiat Puntonsa suoraan baarin oven eteen ja lähtiessä koko katto oli täynnä muovituoppeja. Nasta ilta.

Seuraavana aamuna parin tunnin yöunilla kaupungille yytsimään pakolliset nähtävyydet, jonka jälkeen hyvästeltiin Flo ja mentiin Johen kanssa kämpille nukkumaan loppupäiväksi. Tänä aamuna oli hemmetin kylmä ja mestan pitäjä sanoki, että sää oli kuin talvella. Johe jäi vielä nukkumaan, koska sillä oli illalla lento takas Suomeen ja mä jatkan nyt matkaa vähän eksoottisempiin maisemiin Filippiineille. 

Varmasti ökyin kauppakeskus missä oon ollu